Tuntemattomaksi jääneestä syystä miehen tulehdusarvot kohosivat taivaisiin. Epäiltiin pissatulehdusta tai mahatautia. Kunto romahti kuitenkin ja kaikki tuntui alkavan alusta. Aivan vessassa käynnistä alkaen. Aloiteellisuus hävisi, joten toisen on ymmärrettävä/muistettava kysyä tarviiko vessassa käydä ja auttaa vielä seisomaan, että lähtö vessaan onnistuisi.

Sairastumisensa jälkeen mies ei ole tuntenut juurikaan mitään tunteita. Kesän aikana ilmeitä ja eleitä on ilmestynyt. Juuri tämän kauhean mahalaskun jälkeen ja aikana, mies on tuntenut suuttumusta siitä, ettei voikaan lähteä viikonloppumatkalle ja tuntenut pitkästyvänsä sairaalassa. Tämä kaikki on uutta.

Sairaalan henkilökunta tuntuu aika lohduttomalta. He empatisoituvat minuun. Miehen tilan romahtaminen tuntuu heistä masentavalta ja he tuntuvat odottavan minun kokevan samaa. Minä tunnen suuttumusta siitä hitaudesta ja sen aiheuttamista heräämisistä öisin, kun mies tuntee, että pitäisi mennä vessaan, mutta kun ei kykene nousemaan. Koirat muuttuvat levottomaksi ja härdelli on huoneessa valmis. Ja se pinnani niin lyhyt.

Keskustelin miestä hoitavan neuropsykologin kanssa tästä kaikesta. Hänenkin mielestään edistymistä on miehellä tapahtunut. Mitään huonontumista ei käynnin aikana ollut havainnut, mutta kertomani tilannetiedotus antoi hänellekin hyvin positiivisen kuvan. Ainoastaan tuntemattomaksi jääneen infektio hieman arvelutti. Josko kyseessä on jokin tulehdus neurologisessa järjestelmässä.

Nyt tehtävänäni oikein suurena missiona on hoitohenkilöstön motivointi. Että mieheni kuntoutuu hyvää vauhtia hieman näkymättömillä alueilla ja heidän huomionsa kiinnittyy hoitotasolla näkyvissä toiminnoissa liikaa. No, pyykkiä tulee enemmän kuin on hauskaa ja muutakin lisätyötä, kun mies ei useista kehotuksista huolimatta kykene suoriutumaan päivittäisistä toiminnoista.