AVH eli aivoverenkiertohäiriö. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja kuitenkin se hallitsee, tukahduttaa, pakottaa nauttimaan elämästä tai sen pienistä iloista. Isoon onnentunteeseen ei tunnu olevan varaa. Koko perheen pitää sairastaa - kärsiä. Mies ei niinkään tunnu kärsivän. On vain kuin pelargoniani, huonolla hoidolla, vähäisellä kastelulla; sitkistelee, muttei kukikaan.

Minua on kehoitettu monelta taholta olemaan itsekäs. No, ehkei appivanhemmat. Niiden lehmä on ojassa tai siis poika allikossa. Olen irtautumassa suvusta, josta luulin löytäväni turvan tarvittaessa. Tuntuu, että veri onkin vettä sakeampaa. Että minä olen juuri niin tärkeä kuin siitä on heidän suvunjäsenelleen hyötyä. Ääliö, minä luulin olevani yksi heistä, mutta valitettavasti kuten muiltakin kohtalontovereilta olen saanut kuulla: apua tulee ystäviltä ei sairastuneen suvulta.

Olen itserakkauden opettelun aloituskurssilla. Lakkaan pikkuhiljaa laittamasta toisia itseni taakse. Se on taitolaji tällaiselle toisia huomioivalle ihmiselle. Niin töissä kuin yksityiselämässä. Ajattelin, että vietän aikaa ystävien kanssa, mutta olen ollut niin kireä, että tuntuu, että aikamme menee siihen, että yritän näyttää kovaa ja vahvaa, koska huterasta olosta en uskalla puhua, sillä silloin voisin ruveta itkemään.

Jään tässä kuussa todella yksin. Lapsemme lähtevät ensi kertaa molemmat kotoa opiskelupaikkakuntiinsa ja olen viikot yksin. Mies hoidossa sairaalassa. Sairaus on ottanut takapakkia yllättävän mahataudin vuoksi. Olemme kuin lähtöpisteessä. Ja sittenkään en ole heittänyt toivoani, vaan kun en tiedä mistä. Paremmasta kuitenkin. Että selviäisimme joskus ilman sairaalahoitoa.

Elämä on. Muutakin kuin DNA. AVH E.V.V.K.