Tuntemattomaksi jääneestä syystä miehen tulehdusarvot kohosivat taivaisiin. Epäiltiin pissatulehdusta tai mahatautia. Kunto romahti kuitenkin ja kaikki tuntui alkavan alusta. Aivan vessassa käynnistä alkaen. Aloiteellisuus hävisi, joten toisen on ymmärrettävä/muistettava kysyä tarviiko vessassa käydä ja auttaa vielä seisomaan, että lähtö vessaan onnistuisi.
Sairastumisensa jälkeen mies ei ole tuntenut juurikaan mitään tunteita. Kesän aikana ilmeitä ja eleitä on ilmestynyt. Juuri tämän kauhean mahalaskun jälkeen ja aikana, mies on tuntenut suuttumusta siitä, ettei voikaan lähteä viikonloppumatkalle ja tuntenut pitkästyvänsä sairaalassa. Tämä kaikki on uutta.
Sairaalan henkilökunta tuntuu aika lohduttomalta. He empatisoituvat minuun. Miehen tilan romahtaminen tuntuu heistä masentavalta ja he tuntuvat odottavan minun kokevan samaa. Minä tunnen suuttumusta siitä hitaudesta ja sen aiheuttamista heräämisistä öisin, kun mies tuntee, että pitäisi mennä vessaan, mutta kun ei kykene nousemaan. Koirat muuttuvat levottomaksi ja härdelli on huoneessa valmis. Ja se pinnani niin lyhyt.
Keskustelin miestä hoitavan neuropsykologin kanssa tästä kaikesta. Hänenkin mielestään edistymistä on miehellä tapahtunut. Mitään huonontumista ei käynnin aikana ollut havainnut, mutta kertomani tilannetiedotus antoi hänellekin hyvin positiivisen kuvan. Ainoastaan tuntemattomaksi jääneen infektio hieman arvelutti. Josko kyseessä on jokin tulehdus neurologisessa järjestelmässä.
Nyt tehtävänäni oikein suurena missiona on hoitohenkilöstön motivointi. Että mieheni kuntoutuu hyvää vauhtia hieman näkymättömillä alueilla ja heidän huomionsa kiinnittyy hoitotasolla näkyvissä toiminnoissa liikaa. No, pyykkiä tulee enemmän kuin on hauskaa ja muutakin lisätyötä, kun mies ei useista kehotuksista huolimatta kykene suoriutumaan päivittäisistä toiminnoista.
sunnuntai, 12. elokuu 2007
Takapakkia kuntoutumisessa
sunnuntai, 12. elokuu 2007
Anna Vaimon Hoitaa
Pinnani on kutistunut pesussa. Uskoni päiväkirjanpitämiseen netissä osittain hukassa. Päätän aamuisin aamukahvia juodessani, tänään menen kirjoittamaan. Tuntuu, että kirjoitusten punainen lanka on hukkunut.
Herranjumala, en kai romaania kirjoita.... enhän?
Saan nukuttua, jolleivät työvuorot sitä estä.
Saan syötyä, sitä eivät mikään syyt estävän. Valitettavasti.
Kävelyn aloittaminen on vaikeaa. Siihen löytyy syitä.
Mutta pinna paukkuu liian usein. Vapaat ansiotyöstä menevät lasten asioiden hoitoon ts. kuljetuksiin. Täällä periferiassa on se huono puoli, että autoton on jalaton. Ennen mies hoiti osan kyydityksistä, nyt kaikki sälyttyy niskaani. Myös miehen kyyditys.
Miehen kuntoutuminen on polkenut takapakkia. Se kaiketi on yksi syy kirjoittamattomuuteeni. Ei siksi, etten haluaisi purkaa näitä vastoinkäymisiä julkisesti, vaan pirulauta kun ne syö ihmistä paljon.
Jatkuva sade kastelee haaveeni selviytyä tästä kesästä rimaa hipoen. Herukat jääkööt pensaaseen. Halkoja on pihalla vielä pikku nyssäkkä, mutta ne ovat tehtävälistan loppupäässä.
Heinää laitoin seipäille ja ne likosivat vesisateessa eiliseen saakka. Sain tehtyä maanantaina lisää heinää ja sen kuivatus onnistui kuin onnistui. No, määrät ovat pieniä tällaisessa kanitaloudessa, mutta useampi seipäällinen heinää menee talven aikana.
Mielessä pyörii sairasloman hakeminen. Tiettyjä uupumuksen merkkejä on näkyvissä ja ennaltaehkäisevässä mielessä olisi kaiketi hyvä ottaa hieman vapaata, että lanttu ei pehmenisi liikaa.
Herranjumala, en kai romaania kirjoita.... enhän?
Saan nukuttua, jolleivät työvuorot sitä estä.
Saan syötyä, sitä eivät mikään syyt estävän. Valitettavasti.
Kävelyn aloittaminen on vaikeaa. Siihen löytyy syitä.
Mutta pinna paukkuu liian usein. Vapaat ansiotyöstä menevät lasten asioiden hoitoon ts. kuljetuksiin. Täällä periferiassa on se huono puoli, että autoton on jalaton. Ennen mies hoiti osan kyydityksistä, nyt kaikki sälyttyy niskaani. Myös miehen kyyditys.
Miehen kuntoutuminen on polkenut takapakkia. Se kaiketi on yksi syy kirjoittamattomuuteeni. Ei siksi, etten haluaisi purkaa näitä vastoinkäymisiä julkisesti, vaan pirulauta kun ne syö ihmistä paljon.
Jatkuva sade kastelee haaveeni selviytyä tästä kesästä rimaa hipoen. Herukat jääkööt pensaaseen. Halkoja on pihalla vielä pikku nyssäkkä, mutta ne ovat tehtävälistan loppupäässä.
Heinää laitoin seipäille ja ne likosivat vesisateessa eiliseen saakka. Sain tehtyä maanantaina lisää heinää ja sen kuivatus onnistui kuin onnistui. No, määrät ovat pieniä tällaisessa kanitaloudessa, mutta useampi seipäällinen heinää menee talven aikana.
Mielessä pyörii sairasloman hakeminen. Tiettyjä uupumuksen merkkejä on näkyvissä ja ennaltaehkäisevässä mielessä olisi kaiketi hyvä ottaa hieman vapaata, että lanttu ei pehmenisi liikaa.
keskiviikko, 1. elokuu 2007
AVH E.V.V.K.
AVH eli aivoverenkiertohäiriö. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja kuitenkin se hallitsee, tukahduttaa, pakottaa nauttimaan elämästä tai sen pienistä iloista. Isoon onnentunteeseen ei tunnu olevan varaa. Koko perheen pitää sairastaa - kärsiä. Mies ei niinkään tunnu kärsivän. On vain kuin pelargoniani, huonolla hoidolla, vähäisellä kastelulla; sitkistelee, muttei kukikaan.
Minua on kehoitettu monelta taholta olemaan itsekäs. No, ehkei appivanhemmat. Niiden lehmä on ojassa tai siis poika allikossa. Olen irtautumassa suvusta, josta luulin löytäväni turvan tarvittaessa. Tuntuu, että veri onkin vettä sakeampaa. Että minä olen juuri niin tärkeä kuin siitä on heidän suvunjäsenelleen hyötyä. Ääliö, minä luulin olevani yksi heistä, mutta valitettavasti kuten muiltakin kohtalontovereilta olen saanut kuulla: apua tulee ystäviltä ei sairastuneen suvulta.
Olen itserakkauden opettelun aloituskurssilla. Lakkaan pikkuhiljaa laittamasta toisia itseni taakse. Se on taitolaji tällaiselle toisia huomioivalle ihmiselle. Niin töissä kuin yksityiselämässä. Ajattelin, että vietän aikaa ystävien kanssa, mutta olen ollut niin kireä, että tuntuu, että aikamme menee siihen, että yritän näyttää kovaa ja vahvaa, koska huterasta olosta en uskalla puhua, sillä silloin voisin ruveta itkemään.
Jään tässä kuussa todella yksin. Lapsemme lähtevät ensi kertaa molemmat kotoa opiskelupaikkakuntiinsa ja olen viikot yksin. Mies hoidossa sairaalassa. Sairaus on ottanut takapakkia yllättävän mahataudin vuoksi. Olemme kuin lähtöpisteessä. Ja sittenkään en ole heittänyt toivoani, vaan kun en tiedä mistä. Paremmasta kuitenkin. Että selviäisimme joskus ilman sairaalahoitoa.
Elämä on. Muutakin kuin DNA. AVH E.V.V.K.
Minua on kehoitettu monelta taholta olemaan itsekäs. No, ehkei appivanhemmat. Niiden lehmä on ojassa tai siis poika allikossa. Olen irtautumassa suvusta, josta luulin löytäväni turvan tarvittaessa. Tuntuu, että veri onkin vettä sakeampaa. Että minä olen juuri niin tärkeä kuin siitä on heidän suvunjäsenelleen hyötyä. Ääliö, minä luulin olevani yksi heistä, mutta valitettavasti kuten muiltakin kohtalontovereilta olen saanut kuulla: apua tulee ystäviltä ei sairastuneen suvulta.
Olen itserakkauden opettelun aloituskurssilla. Lakkaan pikkuhiljaa laittamasta toisia itseni taakse. Se on taitolaji tällaiselle toisia huomioivalle ihmiselle. Niin töissä kuin yksityiselämässä. Ajattelin, että vietän aikaa ystävien kanssa, mutta olen ollut niin kireä, että tuntuu, että aikamme menee siihen, että yritän näyttää kovaa ja vahvaa, koska huterasta olosta en uskalla puhua, sillä silloin voisin ruveta itkemään.
Jään tässä kuussa todella yksin. Lapsemme lähtevät ensi kertaa molemmat kotoa opiskelupaikkakuntiinsa ja olen viikot yksin. Mies hoidossa sairaalassa. Sairaus on ottanut takapakkia yllättävän mahataudin vuoksi. Olemme kuin lähtöpisteessä. Ja sittenkään en ole heittänyt toivoani, vaan kun en tiedä mistä. Paremmasta kuitenkin. Että selviäisimme joskus ilman sairaalahoitoa.
Elämä on. Muutakin kuin DNA. AVH E.V.V.K.
lauantai, 28. heinäkuu 2007
Miten minusta tuli nykyinen minä?
Ei ollut suunnitelmissakaan joutua omaishoitajaksi - tai läheisen hoitajaksi. Rankinta on kun olemme molemmat keski-ikäisiä ja matto pakenee jalkojen alta. Aivoinfarkti kuten muutkin infarktit ovat kova juttu kenelle tahansa - eipä silti. Ja paljon tiedän juuri kolmekymppisiä aivoinfarktin kokeneita ihmisiä.
Ihminen parhaassa työiässä menettää kävely- puhe- tunnekykynsä. Se on rankkaa yksilölle itselleen, mutta kyllä se on yhtä rankkaa myös meille läheisille. Koska kuntoutuminen on erittäin yksilöllinen juttu ja paikkakuntakohtaiset erotkin valtavia hoidonlaadun ja tarjonnan suhteen - pitäisi olla ennustaja nähdäkseen tulevaisuuteen.
Ainoa lohdullinen asia on se, että kuntoutumista tapahtuu. Miehelläni looginen ajattelu ontuu ja pahasti ontuukin. Aloitekyvyttömyys on haitannut jatkuvasti, joskus enemmän joskus vähemmän. Hänellä todettu kakkostyypin diabetes on insuliini- eli pistoshoidolla ja vaatii vieläkin tarkkaa verensokeriarvojen seurantaa. Elämä pyörii niiden ympärillä vieden kaiken voiman muista hommista. Harrastukset ovat jääneet minultakin ja en jaksa juurikaan kylässä käydä.
Kuntoutumiseen liittynee kehittymisvaiheen lisäksi tosi ikäviä taantumisvaiheita. Niin on todettu meilläkin. Syitä täydelliseen jumittumiseen ei aina löydy. Ne on yritettävä ottaa ihan väliaikaisina vaiheina. Mutta on se raskasta. Miehellä todettiin kaksi viikkoa sitten mystinen tulehdus, johon hän sai vahvan antibioottikuurin, joka on jatkuu vieläkin. Vaikka antibiootti puri itse tulehdukseen kunto romahti täysin. Olemme taas siinä pisteessä, missä on autettava kaikessa toiminnassa. Myös vaipat tulivat käyttöön, sillä senkin puolen hallinta on hävinnyt lähes tyystin.
Nyt on vain uskottava, että aikansa vie ja takapakkia tulee, mutta paranemistakin tapahtuu. Ainoa toive olisi kohdata samaa vaihetta eläviä ihmisiä, joiden kanssa voisi vaihtaa kuulumisia - ja kenties auttaa jaksamaan silloin, kun usko paremmasta tuntuu kaukaiselta asialta. Ja kuitenkin tilanteet vaihtelevat viikonkin aikana niin paljon. Juuri nyt väsyttää, vaikka usko ei ole loppunutkaan.
Ihminen parhaassa työiässä menettää kävely- puhe- tunnekykynsä. Se on rankkaa yksilölle itselleen, mutta kyllä se on yhtä rankkaa myös meille läheisille. Koska kuntoutuminen on erittäin yksilöllinen juttu ja paikkakuntakohtaiset erotkin valtavia hoidonlaadun ja tarjonnan suhteen - pitäisi olla ennustaja nähdäkseen tulevaisuuteen.
Ainoa lohdullinen asia on se, että kuntoutumista tapahtuu. Miehelläni looginen ajattelu ontuu ja pahasti ontuukin. Aloitekyvyttömyys on haitannut jatkuvasti, joskus enemmän joskus vähemmän. Hänellä todettu kakkostyypin diabetes on insuliini- eli pistoshoidolla ja vaatii vieläkin tarkkaa verensokeriarvojen seurantaa. Elämä pyörii niiden ympärillä vieden kaiken voiman muista hommista. Harrastukset ovat jääneet minultakin ja en jaksa juurikaan kylässä käydä.
Kuntoutumiseen liittynee kehittymisvaiheen lisäksi tosi ikäviä taantumisvaiheita. Niin on todettu meilläkin. Syitä täydelliseen jumittumiseen ei aina löydy. Ne on yritettävä ottaa ihan väliaikaisina vaiheina. Mutta on se raskasta. Miehellä todettiin kaksi viikkoa sitten mystinen tulehdus, johon hän sai vahvan antibioottikuurin, joka on jatkuu vieläkin. Vaikka antibiootti puri itse tulehdukseen kunto romahti täysin. Olemme taas siinä pisteessä, missä on autettava kaikessa toiminnassa. Myös vaipat tulivat käyttöön, sillä senkin puolen hallinta on hävinnyt lähes tyystin.
Nyt on vain uskottava, että aikansa vie ja takapakkia tulee, mutta paranemistakin tapahtuu. Ainoa toive olisi kohdata samaa vaihetta eläviä ihmisiä, joiden kanssa voisi vaihtaa kuulumisia - ja kenties auttaa jaksamaan silloin, kun usko paremmasta tuntuu kaukaiselta asialta. Ja kuitenkin tilanteet vaihtelevat viikonkin aikana niin paljon. Juuri nyt väsyttää, vaikka usko ei ole loppunutkaan.
lauantai, 28. heinäkuu 2007
Noan Arkkia rakentamaan
Mikään ei voisi hatuttaa enempää kuin tämä älytön vesisade. Viime kesänä älytön kuivuus. Liika on liikaa kaikkea.
Omat voimat ovat olleet vähissä ja työt jäävät helposti tekemättä/kesken. Pahinta onkin, että silloin kun olisi intoa olen menossa kohta työvuoroon tai sitten sataa. Niin kuin nytkin. Sataa välillä aivan rankasti. Tulee eräs kesä mieleen jolloin tiet menivät poikki.
Kun tekee epäsäännöllistä kolmivuorotyötä tahtoo olla kotonaoloajat ihan pyörryksissä ja tahtomattakin vapaapäiviksi kertyy ne tekemättömät työt. Ja jos ne työt ovat ulkona.... ja sataa ..menee aika sitten tällaiseksi kyttäykseksi. Voisi rakentaa sen arkin Nooalle. Tai itselleni ja eläimilleni....
Ja kun ei ole tiskikonetta, vapailla odottaa suuri missio, kun kaivan tiskipöydän sen astiakasan alta esiin, jotta voidaan taas syödä lautasilta ja täyttää lusikkalaatikko. Silloin yleensä vielä aurinko paistaa. Jaa, pikku kupponen kahvia (0,5 litraa) ja minä olen valmis heinäpellolle. Mitäh? Siellähän sataa. Jep-jep. Nyt olisikin aikaa vaikka tiskata niitä astioita, jotka tuli tiskattua auringonpaisteen aikana.
Hauskinta sateessa on se, että kasvihuoneessani ei ole enää kattoa ja siellä on luonnonmukainen kastelujärjestelmä. Tuuletuskin pelaa, joskin puuskainen tuuli heiluttelee katottoman kasvihuoneen seiniä....
Siis ainoat kasvit, joita on joutunut kastelemaan on täällä sisällä. Ja tietysti ovat rutikuivia. Tällaisista asioista huomaa, että voimat ovat todella vähissä.
Omat voimat ovat olleet vähissä ja työt jäävät helposti tekemättä/kesken. Pahinta onkin, että silloin kun olisi intoa olen menossa kohta työvuoroon tai sitten sataa. Niin kuin nytkin. Sataa välillä aivan rankasti. Tulee eräs kesä mieleen jolloin tiet menivät poikki.
Kun tekee epäsäännöllistä kolmivuorotyötä tahtoo olla kotonaoloajat ihan pyörryksissä ja tahtomattakin vapaapäiviksi kertyy ne tekemättömät työt. Ja jos ne työt ovat ulkona.... ja sataa ..menee aika sitten tällaiseksi kyttäykseksi. Voisi rakentaa sen arkin Nooalle. Tai itselleni ja eläimilleni....
Ja kun ei ole tiskikonetta, vapailla odottaa suuri missio, kun kaivan tiskipöydän sen astiakasan alta esiin, jotta voidaan taas syödä lautasilta ja täyttää lusikkalaatikko. Silloin yleensä vielä aurinko paistaa. Jaa, pikku kupponen kahvia (0,5 litraa) ja minä olen valmis heinäpellolle. Mitäh? Siellähän sataa. Jep-jep. Nyt olisikin aikaa vaikka tiskata niitä astioita, jotka tuli tiskattua auringonpaisteen aikana.
Hauskinta sateessa on se, että kasvihuoneessani ei ole enää kattoa ja siellä on luonnonmukainen kastelujärjestelmä. Tuuletuskin pelaa, joskin puuskainen tuuli heiluttelee katottoman kasvihuoneen seiniä....
Siis ainoat kasvit, joita on joutunut kastelemaan on täällä sisällä. Ja tietysti ovat rutikuivia. Tällaisista asioista huomaa, että voimat ovat todella vähissä.
