Omistan tavaraa liikaa, sen olen monta kertaa karvaasti saanut kokea.

Olen viettänyt varmasti jo toista vuotta ajallisesti etsien milloin mitäkin. Olen oppinut nauramaan sille, että kadottamieni tavaroitten on tapana löytyä viimeistään silloin kun etsin uusinta kadotettua.

Huolestuttavaa viime aikaisissa katoamisissa - tai tietenkin löytymisissä, on se, että enää en voi luottaa siihen, että tavarat löytyvät loogista paikoista. Alan muistuttaa hoitamiani ihmisiä: nimittäin dementikkoja.

Kerronpa esimerkin:
Ostin koiranpennun kesäkuun alussa. Tulimme kuumalta, pitkältä ajomatkalta kotiin ja purin lastin kotiin kiireisenä tekemään jotain purtavaa. Lastiin lukeutuu ne koiranpennun paperit, jotka laitoin sitten siinä kiireessä nopeasti talteen, jotta sitten mietin minne laittelen ihan oikeasti talteen.

Ne perkuleen paperit hävisivät. Hätä alkoi kasvaa viikkojen kuluessa kun rokotus lähestyi. Jouduin jo tiedustelemaan eläinlääkäriltä, miten menetellä. Pentu sai Orion-firman vihkosen, johon sitten laitettiin tiedot rokotuksesta. Mutta paperit olivat ja pysyivät hukassa. Pieni pelko jäyti, sillä olin vienyt lähiaikana jätepapereita keräykseen.

Viime viikolla vietin laatuaikaa ystävättäreni kanssa patikoimalla läheiselle partiomajalle. Olin pakannut reppuuni kameran, mutta totesin, että olisi parempi laittaa se esim. vyölle, josta se olisi helpompi ottaa esiin. Siis otin pois repusta.

Huomasin olkalaukkuani kaivellessani, että olinkin pistänyt eväsleivät sinne eikä reppuun.... Hoitajana otin ensiapulaukun virkaa toimittavasta toalettilaukusta haavasidontatarvikkeita yms. mukaan. Ja ei muuta kuin menoksi. Ei vaan löytynyt se kamera sieltä repusta kosken rannalla. Eikä se löytynyt kotoakaan. Ei mistään tavallisesta paikasta. Kamera ei edes ole minun vaan kyläyhdistyksen, jota olen tässä miettinyt ostattelevani pois tarpeettomana yhdistykselle. Olisi tietysti kiva, jos saisin sen kameran kaupanyhteydessä....

Aloitin parin päivän päästä retkestä etsimään kameraa - puoli huolimattomasti, etten nostattaisi paineita. Yllätyksekseni löysin koiran paperit... öhöm. puulaatikon päältä. Tuota. Varmaan hyvä paikka, jos ei tarvitse pelätä koiranpennun syövän niitä tai jos haluaa tehdä niistä syttyjä takkaan syksyllä. Hyppäsin ilosta yläpystyä. Vaan kamera on hukassa vielä.

Vein tässä pari päivää sitten vihdoin pois retkeltä käyttämättömäksi jääneen sideharsorullan telkkarin edestä sinne toalettilaukkuun. Kun tulin laukun luokse, tuli piru mieleen ja tökkäsin jo naulassa roikkuvaa laukkua kädelläni - ja sieltähän se kamera löytyi.

Tällä hetkellä onkin hiema outo olo, sillä mikään ei tunnu olevan hukassa - tai ainakaan mikään tärkeämpi. Tai ansaittu tili lomakorvauksineen hukkui kyllä, mutta en usko sitä enää löytäväni.

Sen sanon vielä, että paljon saa armahtaa itseltään, kun oman jaksamisen uhalla yrittää yksin pyörittää taloutta ja käydä töissä sekä toimia omaishoitajana vapaat. Niin moni asia näyttää hukkuvan ja menevän rikki - ettei tili eikä aika riitä asioiden hoitamiseen.