Arvot meni kankkulan kaivoon, kun mies sairastui vakavasti.

Tiesinhän minä, että jotain oli tapahduttava. Miehen yritys ei menestynyt ja kuihdutti yksityistalouttakaan. Lisäksi mies vaikutti masentuneelta, mikä ei liene mikään ihme tuossa tilanteessa. Yritykseen otettujen lainojen korot alkoivat rästiintyä. Välillä pelkäsin, että mies tekee itsemurhan tai vastaavaa epätoivoista. Lääkäriin ei halunnut mennä eikä minulle enää kyennyt puhumaan.

Perheemme kituutti milloin työttömyyskorvauksillani milloin koulutuspäivärahallani. Valmistuessani kurssilta sain sijaisuuksia omassa kunnassani, mutta nykypäivän työelämä on jo uuteen työpaikkaan mentäessä todella vaativaa, koska perehdyttäminen on tuntematon käsite - ainakin tuossa työpaikassa. Vastuu uudessa työssä ja jatkuva rahapula vei huomion pois miehestä ja välillä uskalsin jo elätellä toivoa rajusta elämänmuutoksesta: avioerosta.

Tuntui vain siltä, että puoliso ei enää hallitse raha-asioitaan eikä toiminnassa muutenkaan tuntunut olevan mitään tolkkua. Tilanne vain näillä uusilla toimilla tuntui pahenevan ja korkorästit jäivät maksamatta.

Nyt tiedän, että aivoverenkiertohäiriön tunnusmerkit voi sekoittaa masennukseen, joskin masennusta kyllä nytkin hoidetaan. Mieheni sai kevättalvella kovien pakkasten aikaan oireita, joiden vuoksi lähti lääkäriin ja kuvattavaksi ja suoraan keskussairaalaan laajentuneen sydämen vuoksi.

Todettiin korkea verenpaine ja kakkostyypin diabetes. Osastolla ollessaan sai aivoinfarktin, jonka seurauksena sai lievän oikeanpuolen halvauksen sekä muita siihen liittyviä oireita, jotka aika pian lähtivät pois. Infarkti alue on otsalohkossa, joka säätelee käyttäytymistä ja loogista ajattelua ylipäätäänsä. Siihen liittyvät oireet jäivät pitempään - osa varmasti lopullisesti.

Koska hoitamaton diabetes jouduttiin laittamaan monipistoshoitoiseksi, mieheni ei kykene selviytymään kotona yksin. Koska työni kunnassa jatkui, hän on nyt laitoshoidossa ja käy kotilomilla, kun olen vapailla. Blogin kirjoittaminen on osa julkista päiväkirjaa nyt kun aikaa on kohta kulunut sairastumisesta puoli vuotta. Tiedän eläväni kriittisiä aikoja, jolloin ensimmäiset sokin jälkeiset oireet uupumisineen väijyvät väsytettyä ihmispoloa.

Toivon, että blogiini eksyy kaltaisiani samanlaisia esteitä elämässään kohdanneita ihmisiä ja kenties tätä tietä juuri aloittavia, sokin kourissa olevia ihmispoloja, joille voisi antaa vertaistukea ja ehkä vähän valoakin sen todella pitkältä tuntuvan tunnelin päässä.