Kun vakava sairaus tulee kuokkavieraana (kuten se tulee aina....) kotiin, turvallisuus, jos sitä nyt yhtään on siihen asti tuntenut, häviää.

Miehen sairastuminen ja avuttomuus edes käydä häntä kaupungissa katsomassa, pakotti turvautumaan miehen sukuun. Samalla tunsin hirvittävää pelkoa siitä, että saanko ohjat pidettyä kädessä eli viedäänkö meitä kuin vierasta sikaa säkissä muiden tahdon mukaan.

Koska infarktialue on kuvaamani kaltainen, mieheni ei vielä tänäpäivänäkään pysty hoitamaan asioitaan. Valitettavasti hän on tavallaan ollut syyntakeeton jo vuoden ajan ennen sairastumistaan, mikä näkyi asioiden hoitamattomuutena yrityspuolella. Minä vastasin yksityispuolen asioidenhoidosta, lastemme asioidenhoidosta - ja silloin kun löysin vähintään kaksi metrisen tikun : yrityksen asioista. Niihin minulla ei ole ollut valtaa puuttua, mutta laskuja olen joutunut maksamaan, etteivät menisi ulosottoon.

Minä siis olen muodollisesti hoitanut perheeni asiat jo toista vuotta ja pitänyt tämän perheen nipin napin pinnalla.

Olemme 60-luvun lapsia. Rock'n rollia ja punkkia - kapinaa. Lisäksi asumme maaseutukunnassa, jonne muutin kaupungista hakemaan tilaa, luontoa ja ekologista elämää. Mieheni vanhemmat puolestaan kunnan alipalkattuja työntekijöitä, jotka nyt jo eläkkeellä. Sodanjälkeisen puutteen kokeneita ihmisiä. Arvot ovat törmänneet tämän parikymmenvuotisen ajanjakson aikana, mutta minä olen pitänyt useimmiten hammasta purren suuni kiinni ja pyrkinyt suuntaamaan aiheet turvallisille vesille.

Kun omista asioista tulee julkisesti reposteltavia asioita, tuntuu itsemääräämisoikeus lähtevän myös minulta vaikka en siinä kaupassa tunnu mitään voittavan. Lainan rästikorot ja yksityistalouden normaalit kulut on edelleen minun maksettavanani. Jos hyvinvointiamme arvioidaan sillä, onko nurmikot ajettu (vihaan nurmikoita... olen aina vihannut...) tai onko polttopuita liiteri täynnä, meillä menee todella huonosti. Näin appeni ajattelee.

Jaksanko käydä töissä? Jaksanko hoitaa edes yhden asian päivässä? Jaksanko viljellä huumoria ympärilleni ja nauraa vastoinkäymisilleni, joita jokainen päivä näyttää tuovan tullessaan? Jaksan - useinmiten. Meillä voidaan siis hyvin vielä. Näin minä ajattelen.

Mitä tapahtuu tässä vaiheessa?

Ne perhanan arvot törmäävät.

Appeni ajaa karille minun kotonani. Tulee sanomaan arvojaan. Lukee lakiaan kuin juutalainen tooraa. Minun kotonani, jonka olen jo vuosia pitänyt pinnalla. Arvostelee elämistämme vedoten poikansa tilaan. Osallistumatta poikansa hoitoon muuten kuin odottamalla, että minä tuon perheen aina heille joka H-----tin vapailla (sen sijaan, että hioisin viikatetta) tai he tulevat minun kotiini suorittamaan katsastusta, joka ei tule menemään läpi - koskaan. Sitähän se ei ole tehnyt tänä kahtenakymmenenä aviovuotena.

Nyt

Tilanne on odottava. Jälleennäkeminen on edessä. Sanoin, etten tule käymään ennen kuin liiterissä on puita. Tai puut liiterissä. En haluakaan mennä minnekään. Haluan olla täällä turvassa omassa kodissani, jonka olen vähillä voimilla pitänyt pinnalla. Minulla on siihen oikeus, sillä minä olen ainoa ihminen, joka ottaa miehen pois sairaalasta. Siihen hänen omat vanhempansa eivät ole kyenneet. Eivät ole kaiketi uskaltaneet, vaikka olenkin pyytänyt.
Minun pitää jaksaa. Miestä ei saa rasittaa, vaikka lääkärin mukaan mitään syytä rajoittaa tekemistä ei ole. Päinvastoin fyysistä kuntoa olisi kohennettava. Mutta kun oma aloitteellisuus on lähes olematonta, minun voimat menevät päivätoimintojen ohjaamiseen ja diabeteksen hoitoon.

Toivon

Että löytäisin tähän ristiriitatilanteeseen ratkaisun, jolla jokainen osapuoli tekisi oman osuutensa sen asian eteen, että mieheni kuntoutuisi mahdollisimman pian ja hyvin. Polttopuiden määrällä ja ruohon pituudella ei ole mitään tekemistä esimerkiksi minun oman jaksamisen kanssa. Toivon apua niissä asioissa, missä sitä tunnen tarvitsevani, en niissä, mitä muut luulevat minun apua tarvitsevan. Tämän eron näkemisen taitoa toivon miehen suvulle. He näkevät vain sairastuneen sukulaisen - eivät minua. Näkisivät vasta silloin, kun minäkin sairastuisin.