2019-11-06T21:34:35+02:00 Blog Integration Feed Generator https://petskun.vuodatus.net/ Petskun https://petskun.vuodatus.net/

Tuntemattomaksi jääneestä syystä miehen tulehdusarvot kohosivat taivaisiin. Epäiltiin pissatulehdusta tai mahatautia. Kunto romahti kuitenkin ja kaikki tuntui alkavan alusta. Aivan vessassa käynnistä alkaen. Aloiteellisuus hävisi, joten toisen on ymmärrettävä/muistettava kysyä tarviiko vessassa käydä ja auttaa vielä seisomaan, että lähtö vessaan onnistuisi.

Sairastumisensa jälkeen mies ei ole tuntenut juurikaan mitään tunteita. Kesän aikana ilmeitä ja eleitä on ilmestynyt. Juuri tämän kauhean mahalaskun jälkeen ja aikana, mies on tuntenut suuttumusta siitä, ettei voikaan lähteä viikonloppumatkalle ja tuntenut pitkästyvänsä sairaalassa. Tämä kaikki on uutta.

Sairaalan henkilökunta tuntuu aika lohduttomalta. He empatisoituvat minuun. Miehen tilan romahtaminen tuntuu heistä masentavalta ja he tuntuvat odottavan minun kokevan samaa. Minä tunnen suuttumusta siitä hitaudesta ja sen aiheuttamista heräämisistä öisin, kun mies tuntee, että pitäisi mennä vessaan, mutta kun ei kykene nousemaan. Koirat muuttuvat levottomaksi ja härdelli on huoneessa valmis. Ja se pinnani niin lyhyt.

Keskustelin miestä hoitavan neuropsykologin kanssa tästä kaikesta. Hänenkin mielestään edistymistä on miehellä tapahtunut. Mitään huonontumista ei käynnin aikana ollut havainnut, mutta kertomani tilannetiedotus antoi hänellekin hyvin positiivisen kuvan. Ainoastaan tuntemattomaksi jääneen infektio hieman arvelutti. Josko kyseessä on jokin tulehdus neurologisessa järjestelmässä.

Nyt tehtävänäni oikein suurena missiona on hoitohenkilöstön motivointi. Että mieheni kuntoutuu hyvää vauhtia hieman näkymättömillä alueilla ja heidän huomionsa kiinnittyy hoitotasolla näkyvissä toiminnoissa liikaa. No, pyykkiä tulee enemmän kuin on hauskaa ja muutakin lisätyötä, kun mies ei useista kehotuksista huolimatta kykene suoriutumaan päivittäisistä toiminnoista.
]]>

2007-08-12T10:01:00+03:00 2019-11-06T21:34:00+02:00 https://petskun.vuodatus.net/lue/2007/08/takapakkia-kuntoutumisessa Petskun https://petskun.vuodatus.net/

Pinnani on kutistunut pesussa. Uskoni päiväkirjanpitämiseen netissä osittain hukassa. Päätän aamuisin aamukahvia juodessani, tänään menen kirjoittamaan. Tuntuu, että kirjoitusten punainen lanka on hukkunut.

Herranjumala, en kai romaania kirjoita.... enhän?

Saan nukuttua, jolleivät työvuorot sitä estä.
Saan syötyä, sitä eivät mikään syyt estävän. Valitettavasti.
Kävelyn aloittaminen on vaikeaa. Siihen löytyy syitä.

Mutta pinna paukkuu liian usein. Vapaat ansiotyöstä menevät lasten asioiden hoitoon ts. kuljetuksiin. Täällä periferiassa on se huono puoli, että autoton on jalaton. Ennen mies hoiti osan kyydityksistä, nyt kaikki sälyttyy niskaani. Myös miehen kyyditys.

Miehen kuntoutuminen on polkenut takapakkia. Se kaiketi on yksi syy kirjoittamattomuuteeni. Ei siksi, etten haluaisi purkaa näitä vastoinkäymisiä julkisesti, vaan pirulauta kun ne syö ihmistä paljon.

Jatkuva sade kastelee haaveeni selviytyä tästä kesästä rimaa hipoen. Herukat jääkööt pensaaseen. Halkoja on pihalla vielä pikku nyssäkkä, mutta ne ovat tehtävälistan loppupäässä.

Heinää laitoin seipäille ja ne likosivat vesisateessa eiliseen saakka. Sain tehtyä maanantaina lisää heinää ja sen kuivatus onnistui kuin onnistui. No, määrät ovat pieniä tällaisessa kanitaloudessa, mutta useampi seipäällinen heinää menee talven aikana.

Mielessä pyörii sairasloman hakeminen. Tiettyjä uupumuksen merkkejä on näkyvissä ja ennaltaehkäisevässä mielessä olisi kaiketi hyvä ottaa hieman vapaata, että lanttu ei pehmenisi liikaa.
]]>

2007-08-12T09:51:00+03:00 2019-11-06T21:34:03+02:00 https://petskun.vuodatus.net/lue/2007/08/anna-vaimon-hoitaa Petskun https://petskun.vuodatus.net/

AVH eli aivoverenkiertohäiriö. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja kuitenkin se hallitsee, tukahduttaa, pakottaa nauttimaan elämästä tai sen pienistä iloista. Isoon onnentunteeseen ei tunnu olevan varaa. Koko perheen pitää sairastaa - kärsiä. Mies ei niinkään tunnu kärsivän. On vain kuin pelargoniani, huonolla hoidolla, vähäisellä kastelulla; sitkistelee, muttei kukikaan.

Minua on kehoitettu monelta taholta olemaan itsekäs. No, ehkei appivanhemmat. Niiden lehmä on ojassa tai siis poika allikossa. Olen irtautumassa suvusta, josta luulin löytäväni turvan tarvittaessa. Tuntuu, että veri onkin vettä sakeampaa. Että minä olen juuri niin tärkeä kuin siitä on heidän suvunjäsenelleen hyötyä. Ääliö, minä luulin olevani yksi heistä, mutta valitettavasti kuten muiltakin kohtalontovereilta olen saanut kuulla: apua tulee ystäviltä ei sairastuneen suvulta.

Olen itserakkauden opettelun aloituskurssilla. Lakkaan pikkuhiljaa laittamasta toisia itseni taakse. Se on taitolaji tällaiselle toisia huomioivalle ihmiselle. Niin töissä kuin yksityiselämässä. Ajattelin, että vietän aikaa ystävien kanssa, mutta olen ollut niin kireä, että tuntuu, että aikamme menee siihen, että yritän näyttää kovaa ja vahvaa, koska huterasta olosta en uskalla puhua, sillä silloin voisin ruveta itkemään.

Jään tässä kuussa todella yksin. Lapsemme lähtevät ensi kertaa molemmat kotoa opiskelupaikkakuntiinsa ja olen viikot yksin. Mies hoidossa sairaalassa. Sairaus on ottanut takapakkia yllättävän mahataudin vuoksi. Olemme kuin lähtöpisteessä. Ja sittenkään en ole heittänyt toivoani, vaan kun en tiedä mistä. Paremmasta kuitenkin. Että selviäisimme joskus ilman sairaalahoitoa.

Elämä on. Muutakin kuin DNA. AVH E.V.V.K.
]]>

2007-08-01T19:56:00+03:00 2019-11-06T21:34:06+02:00 https://petskun.vuodatus.net/lue/2007/08/avh-e-v-v-k Petskun https://petskun.vuodatus.net/

Ei ollut suunnitelmissakaan joutua omaishoitajaksi - tai läheisen hoitajaksi. Rankinta on kun olemme molemmat keski-ikäisiä ja matto pakenee jalkojen alta. Aivoinfarkti kuten muutkin infarktit ovat kova juttu kenelle tahansa - eipä silti. Ja paljon tiedän juuri kolmekymppisiä aivoinfarktin kokeneita ihmisiä.

Ihminen parhaassa työiässä menettää kävely- puhe- tunnekykynsä. Se on rankkaa yksilölle itselleen, mutta kyllä se on yhtä rankkaa myös meille läheisille. Koska kuntoutuminen on erittäin yksilöllinen juttu ja paikkakuntakohtaiset erotkin valtavia hoidonlaadun ja tarjonnan suhteen - pitäisi olla ennustaja nähdäkseen tulevaisuuteen.

Ainoa lohdullinen asia on se, että kuntoutumista tapahtuu. Miehelläni looginen ajattelu ontuu ja pahasti ontuukin. Aloitekyvyttömyys on haitannut jatkuvasti, joskus enemmän joskus vähemmän. Hänellä todettu kakkostyypin diabetes on insuliini- eli pistoshoidolla ja vaatii vieläkin tarkkaa verensokeriarvojen seurantaa. Elämä pyörii niiden ympärillä vieden kaiken voiman muista hommista. Harrastukset ovat jääneet minultakin ja en jaksa juurikaan kylässä käydä.

Kuntoutumiseen liittynee kehittymisvaiheen lisäksi tosi ikäviä taantumisvaiheita. Niin on todettu meilläkin. Syitä täydelliseen jumittumiseen ei aina löydy. Ne on yritettävä ottaa ihan väliaikaisina vaiheina. Mutta on se raskasta. Miehellä todettiin kaksi viikkoa sitten mystinen tulehdus, johon hän sai vahvan antibioottikuurin, joka on jatkuu vieläkin. Vaikka antibiootti puri itse tulehdukseen kunto romahti täysin. Olemme taas siinä pisteessä, missä on autettava kaikessa toiminnassa. Myös vaipat tulivat käyttöön, sillä senkin puolen hallinta on hävinnyt lähes tyystin.

Nyt on vain uskottava, että aikansa vie ja takapakkia tulee, mutta paranemistakin tapahtuu. Ainoa toive olisi kohdata samaa vaihetta eläviä ihmisiä, joiden kanssa voisi vaihtaa kuulumisia - ja kenties auttaa jaksamaan silloin, kun usko paremmasta tuntuu kaukaiselta asialta. Ja kuitenkin tilanteet vaihtelevat viikonkin aikana niin paljon. Juuri nyt väsyttää, vaikka usko ei ole loppunutkaan.

]]>

2007-07-28T10:41:00+03:00 2019-11-06T21:34:09+02:00 https://petskun.vuodatus.net/lue/2007/07/miten-minusta-tuli-nykyinen-mina Petskun https://petskun.vuodatus.net/

Mikään ei voisi hatuttaa enempää kuin tämä älytön vesisade. Viime kesänä älytön kuivuus. Liika on liikaa kaikkea.

Omat voimat ovat olleet vähissä ja työt jäävät helposti tekemättä/kesken. Pahinta onkin, että silloin kun olisi intoa olen menossa kohta työvuoroon tai sitten sataa. Niin kuin nytkin. Sataa välillä aivan rankasti.  Tulee eräs kesä mieleen jolloin tiet menivät poikki.

Kun tekee epäsäännöllistä kolmivuorotyötä tahtoo olla kotonaoloajat ihan pyörryksissä ja tahtomattakin vapaapäiviksi kertyy ne tekemättömät työt. Ja jos ne työt ovat ulkona.... ja sataa ..menee aika sitten tällaiseksi kyttäykseksi. Voisi rakentaa sen arkin Nooalle. Tai itselleni ja eläimilleni....

Ja kun ei ole tiskikonetta, vapailla odottaa suuri missio, kun kaivan tiskipöydän sen astiakasan alta esiin, jotta voidaan taas syödä lautasilta ja täyttää lusikkalaatikko. Silloin yleensä vielä aurinko paistaa. Jaa, pikku kupponen kahvia (0,5 litraa) ja minä olen valmis heinäpellolle. Mitäh? Siellähän sataa. Jep-jep. Nyt olisikin aikaa vaikka tiskata niitä astioita, jotka tuli tiskattua auringonpaisteen aikana.

Hauskinta sateessa on se, että kasvihuoneessani ei ole enää kattoa ja siellä on luonnonmukainen kastelujärjestelmä. Tuuletuskin pelaa, joskin puuskainen tuuli heiluttelee katottoman kasvihuoneen seiniä....

Siis ainoat kasvit, joita on joutunut kastelemaan on täällä sisällä. Ja tietysti ovat rutikuivia. Tällaisista asioista huomaa, että voimat ovat todella vähissä.


]]>

2007-07-28T10:05:00+03:00 2019-11-06T21:34:11+02:00 https://petskun.vuodatus.net/lue/2007/07/noan-arkkia-rakentamaan Petskun https://petskun.vuodatus.net/

Tänään heräsin yövuoron jälkeisiltä päiväunilta. Olo on tutun sekava - siis kahden yövuoron jälkeen, tarkoitan. Katselin makuuhuoneenvirkaa toimittavan olohuoneen lattiaa peläten koiranpennun tehneen lätäköitä, joihin sitten astun, kun lähestyn omaa hotelli helpotusta. Lätäköitä en nähnyt ja se aiheutti painetta aukaista koirille ovi ulos niiden hotelliin.

Helpottuneena palasin makuuhuoneeseen. Muistelin että meillä on tosiaan kaksi koiraa - eikä kolme, joista yksi olisi levinnyt pitkin lattiaa. Olisikohan karvanlähdön aika alkanut? Ylellinen karvareunus ympyröi vuoteenreunoja ts. lakanoita. Vihaan karvoja, mutta rakastan koiria. Kompromissi, pyrin pitämään karvat pois ruuasta ja suusta. Siinä usein onnistumatta.

Että siivoaminen on sitten turhauttavaa. Ikkunoidenpesun suoritan kolmen vuoden välein, keskimäärin. Silloin tulee joku hetki kohtalaisessa mielenterveydessä, että kuvittelen olevani siisteyttä rakastava ihminen. En vain ymmärrä miten sen innon saa riittämään niihin neljään ikkunaan, sillä vaikka taloni on yksikerroksinen, ikkunat ovat auttamattoman korkealla. Vaatii suurinpiirtein rakennustelineitä, mikäli aikoo selviytyä jotenkuten loukkaantumatta kyseisestä mielenterveydenhäiriöstä. Onneksi vaiva ei ole palannut pariin vuoteen.

Imurini ei oikein jaksa imeä ja putki vuotaa kuin seula. Osat irtoavat sängynjalkoihin osuessaan ja raikas lopputulos vaihtuu nopeasti tunkkaiseen imurinjälkeiseen ilmaan. Onneksi se on taas kerran ohi. Tietenkään minulla ei ole mitään siivouskomeroa, joten nyt imuri makaa keskellä hämärää eteistä, jossa tulen lyömään varpaani siihen monta kertaa. Toivon, että poikani, joka on innokkaampi imuroija omassa huoneessaan, innostuu raahaamaan sen pois lähipäivien tai viikkojen aikana.

Yövuorojen aikana tiskaaminen ei oikein edisty. Joten tiskipöytä on täynnä astioita. Niin täynnä, että nerokkaat lapseni ovat alkaneet varastoida astioita jo ruokapöytään. Ja tietysti tärkeimmät elintarvikkeet: maito ja makkara on loppu, joten minun on kaiketi lähdettävä marketissa metsästämään laumalleni ruokaa.

Mutta kauppaan kerkiää myöhemminkin, ovathan ne pirulaiset myöhentäneet aukioloaikojaan vuosien saatossa maksimiinsa. Kenties saiturina löydän punalappuisia elintarvikelöytöjä. Valitettavasti lonkeroa ei ole näkynyt alennustuotteissa - tai näissä punalappuisissa.
]]>

2007-07-24T16:18:00+03:00 2019-11-06T21:34:14+02:00 https://petskun.vuodatus.net/lue/2007/07/minullakin-on-hygieniapassi Petskun https://petskun.vuodatus.net/

Omistan tavaraa liikaa, sen olen monta kertaa karvaasti saanut kokea.

Olen viettänyt varmasti jo toista vuotta ajallisesti etsien milloin mitäkin. Olen oppinut nauramaan sille, että kadottamieni tavaroitten on tapana löytyä viimeistään silloin kun etsin uusinta kadotettua.

Huolestuttavaa viime aikaisissa katoamisissa - tai tietenkin löytymisissä, on se, että enää en voi luottaa siihen, että tavarat löytyvät loogista paikoista. Alan muistuttaa hoitamiani ihmisiä: nimittäin dementikkoja.

Kerronpa esimerkin:
Ostin koiranpennun kesäkuun alussa. Tulimme kuumalta, pitkältä ajomatkalta kotiin ja purin lastin kotiin kiireisenä tekemään jotain purtavaa. Lastiin lukeutuu ne koiranpennun paperit, jotka laitoin sitten siinä kiireessä nopeasti talteen, jotta sitten mietin minne laittelen ihan oikeasti talteen.

Ne perkuleen paperit hävisivät. Hätä alkoi kasvaa viikkojen kuluessa kun rokotus lähestyi. Jouduin jo tiedustelemaan eläinlääkäriltä, miten menetellä. Pentu sai Orion-firman vihkosen, johon sitten laitettiin tiedot rokotuksesta. Mutta paperit olivat ja pysyivät hukassa. Pieni pelko jäyti, sillä olin vienyt lähiaikana jätepapereita keräykseen.

Viime viikolla vietin laatuaikaa ystävättäreni kanssa patikoimalla läheiselle partiomajalle. Olin pakannut reppuuni kameran, mutta totesin, että olisi parempi laittaa se esim. vyölle, josta se olisi helpompi ottaa esiin. Siis otin pois repusta.

Huomasin olkalaukkuani kaivellessani, että olinkin pistänyt eväsleivät sinne eikä reppuun.... Hoitajana otin ensiapulaukun virkaa toimittavasta toalettilaukusta haavasidontatarvikkeita yms. mukaan. Ja ei muuta kuin menoksi. Ei vaan löytynyt se kamera sieltä repusta kosken rannalla. Eikä se löytynyt kotoakaan. Ei mistään tavallisesta paikasta. Kamera ei edes ole minun vaan kyläyhdistyksen, jota olen tässä miettinyt ostattelevani pois tarpeettomana yhdistykselle. Olisi tietysti kiva, jos saisin sen kameran kaupanyhteydessä....

Aloitin parin päivän päästä retkestä etsimään kameraa - puoli huolimattomasti, etten nostattaisi paineita. Yllätyksekseni löysin koiran paperit... öhöm. puulaatikon päältä. Tuota. Varmaan hyvä paikka, jos ei tarvitse pelätä koiranpennun syövän niitä tai jos haluaa tehdä niistä syttyjä takkaan syksyllä. Hyppäsin ilosta yläpystyä. Vaan kamera on hukassa vielä.

Vein tässä pari päivää sitten vihdoin pois retkeltä käyttämättömäksi jääneen sideharsorullan telkkarin edestä sinne toalettilaukkuun. Kun tulin laukun luokse, tuli piru mieleen ja tökkäsin jo naulassa roikkuvaa laukkua kädelläni - ja sieltähän se kamera löytyi.

Tällä hetkellä onkin hiema outo olo, sillä mikään ei tunnu olevan hukassa - tai ainakaan mikään tärkeämpi. Tai ansaittu tili lomakorvauksineen hukkui kyllä, mutta en usko sitä enää löytäväni.

Sen sanon vielä, että paljon saa armahtaa itseltään, kun oman jaksamisen uhalla yrittää yksin pyörittää taloutta ja käydä töissä sekä toimia omaishoitajana vapaat. Niin moni asia näyttää hukkuvan ja menevän rikki - ettei tili eikä aika riitä asioiden hoitamiseen.
]]>

2007-07-22T10:40:00+03:00 2019-11-06T21:34:16+02:00 https://petskun.vuodatus.net/lue/2007/07/muutama-sana-hukkaamisesta-ts-talteenlaittamisesta Petskun https://petskun.vuodatus.net/

Tuosta laitehässäkästä puuttui eräs erittäin tärkeä laite, joka voi mennä rikki. Vessanpönttö.

Meillä on pikkuhiljaa hiipunut vedentulo vesisäiliöön, joten rutiiniksi on muodostunut vessanvetämisen säästäminen aamuun ja vain isompien tarkoitusperien karkoittamiseksi. Kun se tapahtuu pikkuhiljaa ja etenkin kun paljon olen yksin, ei sitä niinkään tiedosta suureksi ongelmaksi - jos kohta ongelmaksikaan, sehän vielä kuitenkin toimii.

Äitini ja sisareni tulivat kyläilylle juhannuksen jälkeen. Siskoni alkoi intoamaan, että hän on korjannut vessanpönttöjä ennenkin. Minä toppuuttelin, että antaisi olla, sillä en jaksa nyt mitään korjauksia.

Turhaahan se tietysti oli - siskoni tuntien. Syy vedentulemattomuuteen löytyi tukkeutuneesta putkenmutkasta. Ei se vedestä tukkeutunut, vaan hiekasta, joka sinne oli keräytynyt vuosien saatossa. Vettä alkoi säiliöön tulla kuin ennen vanhaan. Ennen vanhaan ei vain putket tiputtaneet liitoksista vettä lattialle, joka ei ole mikään hehkeä muovimatto tai linkkeri, vaan ihme hötöpahviviritelmä. Jätesäkkiä ja pyyhkeitä ja toiveita siitä, että vuoto lakkaa pikkuhiljaa.

Näin oli jo edesmennyt isäni sanonut, että liitokset voivat vuotaa, mutta tekeytyvät sitten kuntoon. Ja näin on käynytkin. Vaan hetken kyllä jo ajattelin, että mentiin ojasta allikkoon.

Kyllä se vain näkyy, että puoli vuotta miehen aivoinfarktista on kulunut. Voimia on säästeltävä ja työt jäävät tekemättä. Työt on laitettava tärkeysjärjestykseen eli priorisoitava. Mietittävä niistä saatava hyödyn suuruus ja tekemättä jättämisestä aiheutuvat kulut ja haitat. Punnittava, mitä voi jättää tekemättä, mitä ei. Otettava se oma arvomaailma käyttöön.

Tällä hetkellä tärkeintä on heinänteko talveksi kaneille. Mutta sepäs onkin tosi raskasta hommaa näin olemattomilla pavunvarsilla. Mutta säät nyt suosivat viimein - työ vain haittaa tulevia päiviä, sillä eteen napsahtaa kaksi yövuoroa. Se laskee sitten työintoa ja tänäänkin on ymmärrettävä rajoittaa seivästämistä, ettei tule yöllä väsy.
]]>

2007-07-22T10:04:00+03:00 2019-11-06T21:34:19+02:00 https://petskun.vuodatus.net/lue/2007/07/vessanponton-tarina Petskun https://petskun.vuodatus.net/

Ajattelin, etten saa sitä riivatun raivaussahaa käyntiin. Sain, toki ja vähän niitettyäkin. Vaan sitten sytytystulpan korkki lensi irti. Ja toistamiseen, nyt oli jo ilman jotain osaakin siinä. Ymmärrän kyllä vähemmästä. Olen kiinni niillä valjailla siinä raivurissa, joten jos aina vaan enemmän raivuria irtoaa, lennän itsekin kohta mukana.

Kaivoin viikatteen esiin. Mutta siinä oli jo kehkeytynyt päähän ottamisen taso - korkein sellainen  (alkava migreeni) eli olen taas sisällä. Kohta taas pihalla. Koska minulla on kaneja, pitäisi saada kuivaheinää talveksi, joten kyseessä ei ole mikään esteettinen asia tai apen miellyttäminen.
]]>

2007-07-21T10:14:00+03:00 2019-11-06T21:34:22+02:00 https://petskun.vuodatus.net/lue/2007/07/mina-arvasin-melkein Petskun https://petskun.vuodatus.net/

Olisihan se mukava, jos jokin kone kahvinkeittimen ohella toimisi ilman mittavia korjaamolaskuja - tai kohta entisten ystävien aviomiesten paikalle hälyttämisiä.

Osa syynä rikkoutumiseen voidaan kaiketi pitää myös koneiden käyttöiän pituutta. Osa koneista on ontunut jo vuosia. Sitä se köyhyys teettää. Ja ylpeys, jonka turvin pysytellään pois sossun luukulta.

Pölynimurini on kierrättävä. Imee joten kuten ja päästää liitoksista ulos hienoimman pölyn. Voisin siis poimia ne roskat käsinkin. Mutta imurin ääni antaa kuvan tehokkaammasta siivoustuloksesta - ja ahkerasta emännästä.

Pyykinpesukoneeni pyörii taas. Niin kuin se pyörii lähes joka päivä. On pyörinyt jo vuodesta 1992. Kelpo kone, joka uurastaa, vaikka poistoveden moottori pitää pahaa ääntä... sekin ontuu.

Astianpesukoneesta suli roskasihti. Kuulema merkkikohtainen ongelma. Ei ole ollut asiaa Italiaan, enkä halunnut pakettia sieltä koneeseen, mikä tarvitsisi kaksi kertaa enemmän vettä pestäkseen yläkorin juomalasit puhtaaksi. Joten pesen käsin astiat. Kone täyttää yhden allaskaapin seinän virkaa meidän pienessä 60-lukulaisessa omakotitalossa. Olisi kyllä kapeammalle seinälle tarvetta....

Ruohonleikkurini ei ole toiminut kolmeen vuoteen. Ostin viikatteen. Haaveilin kelaleikkurista - jäi kauppaan. Ostin koiranpennun. (Tämä on sitä arvottamista!) Sain äidiltäni ruohonleikkurin, jota hän ei saa oikein käyntiin. (En valitettavasti minäkään...) Meillä koneet korjaa ja huoltaa se mies, jota ei ole nyt kevättalvesta näkynyt. Muistuttaa sitä miestä, joka on täällä vapaillani hoidettavana sairaalasta...

Mieheni auto oli jo rikki ennen mieheni rikkoutumista. Hän itse ei vain tahdo muistaa sitä. Joten ei hän muista mikä siinä autossa oli rikki... se on niin hankalaa tämä elämä nykyisin.

Minun autoni meni rikki, kun piti mennä katsomaan rikkimennyttä miestäni. Vihaan jälkiasennettuja varashälyttimiä.... jäi autoni ajonestoineen pihaan ja siinä se nyt seisoo vieläkin. Uudet talvirenkaat upoten roudan sulamisen jälkeiseen maahan ja ruohonleikkurittoman pihanomistajan nurmikkoon.

Autoni ei ole minun, vaan poikani nimissä. No, hänellä ei taas ole ajokorttia, joten kikkailin tässä viime vuonna. Ja nyt minun ja mieheni autot puskevat ruohoa ja minä käyn lisäämässä niihin seisontalupaa kuukausi tolkulla vakuutusyhtiöni nettisivuilla, jonne sain kaikille vakuutuksenottajille tässä perheessä omat tunnukset kesän alussa.

Tämä kulkupelini piti katsastaa, jotta saataisiin sekin rikki. Kolmesataa korjauslaskua ja muut katsastuskulut. Onneksi vaihdoin korjaamoa, kun edellisestä sanottiin, että katsotaan mistä sitä öljyä vuotaa, jos vuoto ei pysy inhimillisellä tasolla. (Puhummeko todella autosta?)

Tämä nykyinen korjaaja kiristi öljypohjan pultit ja laittoi uuden pultin puuttuneen tilalle. Nyt tämä autoni, joka ei ole siis omani, jatkaa inhimillistä ajoaan käskystäni. Pitäisi nyt muistaa tilata uusi aika ja vaihtaa se tiiviste sinne ja uudet öljyt. Se voi olla vaikeaa, jos on rahat loppu.

Televisioni ei ole ihan uusi. Kaukosäädin ei ole enää toiminut kahteen vuoteen. Digiboxini on varmaan digiboxitehtaalla - vieläkin. Kävin kyselemässä tallentavien hintoja, jotta niskani ja silmämunani saisivat liikuntaa. Kyllä pyöritellä saikin. Mutta tämä tapahtui ennen sitä kun se mieheni sekosi keskussairaalassa siihen aivoverenkiertohäiriöönsä. Nyt maksan miestäni sairaalassa tallentavasta toiminnasta, että voin käydä töissä, että voin maksaa tallentamisesta sairaalassa, että voin käydä töissä ja saada rahaa mieheni hoitoon sairaalassa... anteeksi, nyt menee aiheen vierestä ja jäi hemmetti luuppiin minunkin aivot, joita ei ole vielä koskaan tutkittu, että onko siellä tyhjää täynnä ja pimeätä puolillaan.

Meillä on kaksi jyrsintä. Kolme viikkoa keväällä käytiin peltojyrsintä nykimässä silittelemässä kylkiä ja kurkkimassa sytytystulppaa, ettei ole karannut nykimisten välillä. Se lähti sitten viimein käyntiin, mutta kun meistä kummallakaan - minulla ja sillä keväästä asti meillä hoidossa käyvällä miehellä - ole keinoja (joita voimiksi kutsutaan) sen jyrsimen kesyttämiseksi ja etenkin sen meille luvatta muuttaneen peltovalvattimeren lannistamiseksi. Ei ainakaan jyrsinosalla. Pitäisi vaihtaa kyntöaura - ja se on jo kyllä minulle liikaa. Tällä kertaa. Ehkä syksyllä teen sen. Joten peltovalvateilta katkeaa kaulat lähiaikoina uskollisella viikatteellani.

Tiedättekö mitä? Meillä on kaksi peräkärryä. Joten meillä ei ole kattotelineitä kuin miehen autoon. Tarina jatkuu. Meillä on kaksi autoa, joissa on peräkoukku. Jep-jep. Oikein arvattu! Koukut ovat niissä autoissa, jotka eivät enää käynnisty. Todella vapauttava tunne. Ei tarvitse viedä kanoottia venekoppeliin. Se harmittaa, kun kanootti kyllä toimisi - luultavasti, jos ei ole talven aikana ruvennut vuotamaan....

Tämän kaiken laitekurjuuden keskellä, ainoa lohtuni on tämä tietokone, joka ei vielä toistaiseksi ole rikkoutunut. Myöskään kännykkä ei ole rikkoutunut. Se tahtoo vain hukkua, mikä on sekin melko kiusallista.

Mutta lohdullista on sekin, että koneet eivät siis mene rikki, kun kosken niitä. Ne ovat jo valmiiksi rikki tai emme osaa niitä käynnistää. Mies ei muista kaikkia namiskoita neuvoa ja minä en puolestani lue koskaan niitä manuaaleja, mikä voisi kyllä olla viisasta. Aion lähteä tästä raivaussahaa käynnistämään. Sekään ei lähtenyt käyntiin, koska mieheni ei muistanut mitä kaikkia riivatun nappuloita pitää pumpata ja painella ja väännellä ennen käynnistämistä.

Luultavasti tuossa urakassa käy niin, että kohta kuuluu viikatteen teroitusääniä.

]]>

2007-07-21T08:01:00+03:00 2019-11-06T21:34:25+02:00 https://petskun.vuodatus.net/lue/2007/07/vikalistan-sietokyky Petskun https://petskun.vuodatus.net/